Paljon ongelmia änkytyksen tuottamien haasteiden takia, kuten koulukiusaaminen ja se miten minut on siten ikään kuin painettu alas, siitä miten pystyn sosiaalisiin suhteisiin. Niin voi aina sanoa itselleen että jätä jo ne menneet ongelmat ja murheet pois mielestä. Näin on mutta se vaan ei ole niin helppoa. Sitä pitää työstää itsessään ja käsitellä pitkään ja hetkittäin paljonkin jotta voi päästää irti. Ja silti murehtii menneitä aika ajoin.
Erittäin vähän itseluottamusta siihen että ihmiset hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Parisuhteen jälkeinen ero vaikka kykenin aina olemaan lojaali ja arvostava, järkevä ja yhteisiä suunnitelmia aina miettivä. Tunnen että arvet ovat hyvin syvät mutta vuodet kuitenkin ovat opettaneet jo tähän saakka sen että kyllä tässä pärjätään. Ihmisten kanssa kommonikointi vaatii paljon ja se menee helposti sisälläni suoritukseksi mikä vaatii paljon energiaa.
Minulle tuli änkytys noin neljä vuotiaana ja minua kiusattiin siitä kouluaikoina valtavasti. Sekä opettajat että muutama oppilas olivat näitä kiusaajia minulle. Opettaja huusi pulpettini edessä usein minulle päin naamaa ja sain syyttä jälkiistuntoja tapauksista mihin minut lavastettiin syypääksi. Se ei ollut missään tapauksessa oikein ja se kunta missä kävin lapsuuden kouluvuoteni saa hävetä äärimmäisen huonoa käytöstään hoitaa erityisluokan toimintaa.
Nyt aikuisena jo yli kolmekymppisenä olen saanut sitä mielen rauniokasaa jälleen kokoon. Änkytyksen olen saanut hallintaan siten että pystyn puhumaan ja kommonikoimaan mutta henkisen pystymisen tason rakentaminen on silti vaikeinta. En välttämättä vain pysty puhumaan koska se tuntuu liian vaikealta. Ei enää änkytyksen takia mutta muuten kokemuksien kautta mitä menneisyys on jättänyt syvälle mieleen. En änkytä edes enää niin että se itsessään olisi liian suuri haaste mutta se mitä se on jättänyt sen kautta että en ole koskaan todella saanut oikeanlaista apua kouluaikojen ja kaiken sen tuottamiin henkisiin haasteisiin.
Menneisyyden kokemukset sosiaalisten ongelmien takia ovat jättäneet arpensa syvälle ja sellaisten takia helposti kartan sosiaalisia suhteita ja olen suurimman osan ajasta yksin kun en kykene ihmisten ilmoille ollenkaan niin helposti mitä monet tuntuvat minusta luulevan. Näkevät vain ulkokuoren ja sen että kuitenkin koitan yrittää mutta eivät ymmärrä sitä mitä haasteita osaltaan änkytyksen tuottamat ikävät kokemukset ja siten henkiset arvet ovat minulle todella tuottaneet. Huomaatko että syytän itseäni siinä että syytän änkytystäni henkisistä ongelmistani vaikka selvästi lapsuuteni kouluajat olivat merkittävän suuri ongelma kohta minusta riippumatta. Itsensä syyttäminen ja itsesääli on liiaksi myös huono juttu joten olen pohdiskellut asioita monelta kannalta, sekä itsestäni että muista. Saavuttaen näin paremmin henkistä tasapainoa itselleni.
Mitä Suomen sosiaalisen tuen puolelta koen niin siltä suunnalta joku tai jotkut yrittävät minua näissä elämäni ongelmissa toisinaan auttaa ja tukea mutta he eivät koskaan tunnu ymmärtävän sitä miten henkilökohtaista on kokea tämänkaltaisia ongelmia. Tuntuu että heillä on kiire auttaa eivätkä he pysähdy todella kuuntelemaan. Etenkin änkyttäjää joka saattaa vielä enempi tarvita aikaa puhua kaikenlaiset huolensa esille. Hoputtavat sitten minua mukaan toimintoihin ja tutkimuksiin mistä ei ole koskaan ollut minulle todellista hyötyä. Tilanne on sen osalta täsmälleen sama kuin esimerkiksi kolme vuotta sitten tai kymmenen vuotta sitten.
Syynä siihen ei välttämättä ole se auttavan ihmisen suhtautuminen mutta vähintäänkin osuvammin se että Suomen järjestely on kykenemätön avun antoon. Kaikki ihmiset ovat erilaisia. Ei joku säädetty apu voi millään olla toimiva teoriassa esimerkiksi miljoonasta kaikkiin tapauksiin vaan sielä on poikkeustapauksia mihin se apu ei kykene auttamaan. Sellaisille avun antamiseen pitäisi kyetä suhtautumaan vielä erityisemmällä tasolla.
Todellisella avulla mitä minulle ei ole osattu antaa, tarkoitan sitä että elämäntilanteeni olisi toinen verrattuna menneeseen. Olisimme saavuttaneet jonkinlaisen uuden toivotun ja suunnitellun elämäntilanteen ja suunnitelmat eteenpäin verrattuna esimerkiksi kolmen vuoden takaiseen tai kymmenen vuoden takaiseen. Tuet mitä minulle on yritetty antaa eivät ole kyenneet auttamaan minua siten että elämäntilanteeni olisi siitä edistynyt. Tässä elämässä missä nyt olen, olen täysin itse. Eteenpäin vain täytyy itsekseen koittaa mennä ja koittaa pysyä pois hyödyttömistä asioista ja koittaa löytää aina jotain hyvää millä taas kyetä mennä vähän eteenpäin. Elämän kuitenkin täytyy aina vaan mennä eteenpäin tilanteesta huolimatta.
Saavuttaneena jo yli 10 vuoden kokemuksen tässä olen aika valmis sanomaan että Suomen sosiaalituesta ei ole ollut mitään hyötyä. Perushyöty on toki. Kela antaa tukirahan mutta siinä se sitten on. Mihinkään elämässä eteenpäin olevan kaltaiseen se tuki ei kykene auttamaan. Kirjoitan tänne lisää jatkossa jos tilanne lopulta muuttuu mutta kirjoitan jo tämän näin koska en todella koe saavani apua vaikka kaikenlaista jo yli 10 vuoden aikana he ovat kokeilleet. Ollaan koitettu tutkimuksia ja testejä ja vaikka mitä. Kouluajat jättivät suuret henkiset ja sosiaaliset arvet. Se toiminta missä olen on vain pakollista Kela rahan takia ja ne järjestelyt mihin minua yritetään laittaa mukaan. Silti yksin saan olla sen ponnistelun takana painaa itseäni eteenpäin, kukaan ei siinä kohtaa auta ja tue minua henkisesti muuta kuin minä itse.